Short story: Paka

Olen varma että kissani on itse Paholainen.

Mihin perustan väittämäni? Tuijottaako sinun sähisevä kissasi juuri nyt huoneen toiselta puolelta pupillittomin silmin? Onko sen turkki väriltään niin mustaa, että se tuntuu imevän kaiken ympäröivän valon sisäänsä? Onko omalla kissallasi tapana sytytellä asioita palamaan?

Eipä kai.

Pelastin kissani, Pakaksi nimetyn, jokin aika sitten eläinkodista. Se oli silloin kuin eksynyt enkeli, käpertyi samantien jalkojeni juureen ja kehräsi kauniin tasaisesti. Rakastuin heti.

Vietyäni sen kotiin kaikki kuitenkin muuttui. Se alkoi harmittomana tavaroiden hajottamisena: vaasit, taulut, mutta pian myös lipastot ja kaapit saivat pienten terävien kynsien raa’an käsittelyn. Naiivisti ajattelin sen olevan vain jonkin sortin sopeutumisvaikeutta, joka menisi ajan ja hellän huolenpidon myötä ohi.

Pian aloin heräillä öisin. Paka istui rauhallisena sänkyni jalkopäässä, nuoli verta tassuistaan. Luulin sen loukanneen itsensä, mutta kauhukseni huomasin sen vieressä raadellun lokin ruumiin. Muistan oksentaneeni. Seuraavat kuusi yötä kuluivat samoin, ja lintujen sisäinen anatomia on minulle nyt häiritsevän tuttua.


Päivisin Paka oli aivan rauhallinen, se lähinnä nukkui nojatuolissa. Kissasta vaikutti kuitenkin hohkaavan lämpöä, ja eräänä aamuna sanomalehti syttyi omia aikojaan liekkeihin. Paka kommentoi leimahdusta tylsistyneellä maukaisulla ja jatkoi uniaan.


Lämpö talossani kohosi, kunnes minun oli pakko siirtyä nukkumaan ulos. Lukitsin kissan sisälle ja asettauduin makuupusseineni parvekkeelle, tähtitaivaan alle. Uni saapui nopeammin kuin pitkään aikaan.


Ja sitten herään sisältä. Ympärilläni palaa, liekit nuolevat vanhemmiltani perimän asunnon seiniä. Ne polttavat ihoani, kärventävät pitkät hiukseni. Ja kaiken aikaa Paka tuntuu kasvavan, muuttuvan osaksi liekkimerta.

Lieskojen tanssin keskeltä minua tarkkailee laiha, kallopäinen hahmo. Sen olkapäillä kehrää epävireisen sinfoniaorkesterin lailla minun kissani, Paka. Paka hyppää luokseni, ja kulkiessaan läpi tulen kissan hahmo tuntuu kasvavan suunnattomaksi. Se ottaa minut syliinsä ja pehmeä tassu silittää päätäni. Se on miellyttävää. Kehrään.

Kyllähän minä sen oikeasti tiesin, ja nyt ihmettelenkin kuinka en ollut siitä varma jo alusta pitäen. Paka on Paholainen.

Ja nyt minä olen Paholaisen kissa.

J. S. Saari, 2018

Recent Posts

See All

Short story: Noviisi

Oli hänen ensimmäinen päivänsä Valtion hommissa. Hän seurasi muita noviiseja, kauniisti jonossa kulkevia nuorukaisia, läpi valtavan oviaukon ja asettui paikalleen Keskustossa. Hänen jalkojensa liittim

Short story: Pienten eläinten vallankumous

Tätä niittyä hallitsevat siat. Likaiset, kovaääniset karjut, jotka majailevat pienellä kukkulalla niityn eteläpuoliskolla, matalan lammen vierellä. Siellä röhnöttäessään ne ovat korkeammalla kuin muut

Short story: Babushka

Heräsin aasin kiljaisuun. Pienet postivaunut, joilla matkustin, kääntyivät raunioiden peittämästä, kuolleesta ja metsättömästä joutomaasta kuivuneen meren rantaan johtavalle tienpahaiselle, ja kauan s